Barnabaan evankeliumista ja sen kohtalosta

Johdanto: Barnabaan evankeliumista ja sen kohtalosta

Meidän aikoihimme säilyneistä evankeliumeista apostoli Barnabaan on ainoa Jeesuksen opetuslapsen, todellisen silminnäkijän, omakätisesti kirjoittama selonteko Jeesuksen elämästä ja opetuksesta. Nykyiseen Uuteen Testamenttiin v.325 Nikean kirkolliskokouksessa valitut neljä evankeliumia taas ovat toisen ja kolmannen käden lähteiden perusteella kirjoitettuja kertomuksia Jeesuksen elämästä. Niissä kuvastuvat kirjoitusajankohdan ja -paikan, senhetkisen paikallisen uskonnollisen yhteisön psykologiset tarpeet ja kirjoittajan henkilökohtainen vakaumus, hänen pyrkimyksensä vahvistaa ja muokata uskovien identiteettiä ja uskonkäsitystä. Tiedossa ei ole,
kirjoittiko Barnabas tapahtumat ja opetukset muistiin sitä mukaa, kun koki niitä Jeesuksen – rauha hänelle – seurassa, vai vasta jälkeenpäin. Vaikka hänenkin evankeliuminsa on varmasti kärsinyt monien käännösprosessien
aikana, sen antama kuva on joka tapauksessa selkeämpi, johdonmukaisempi, älykkäämpi ja täydellisempi ja monella tavalla uskottavampi kuin nykyisestä Raamatusta tuntemiemme neljän evankeliumin. Sen avaama uskonnollinen
todellisuus poikkeaa suuresti siitä, mitä kristinusko tänä päivänä on, ja millaiseksi se alkoi muodostua Jeesuksen kuolemaa seuranneina vuosisatoina. Barnabaan ja Paavalin henkilöhahmot ovat monella tapaa avainasemassa
kristinuskon historian ensimmäistä ja kenties määräävintä vedenjakajaa tarkasteltaessa.

Barnabas oli juutalainen Kyprokselta. Hän oli Jeesuksen opetuslapsi tämän julistustyön alusta saakka. Hänet mainitaan Apostolien teoissa useaan otteeseen yhtenä tärkeimmistä ja luotetuimmista opetuslapsista. Erään
tradition mukaan Barnabas oli alkujaan leviitti, suuren juutalaisen oppineen Gamalielin oppilas Paavalin tavoin. Viimeinen ehtoollinen nautittiin ilmeisesti hänen sisarensa talossa. Jeesuksen kuoleman jälkeen opetuslapset
hajaantuivat, mutta kokoontuivat vähitellen takaisin Jerusalemiin, missä jatkoivat Jeesuksen elämäntavan ja juutalaisen lain noudattamista – lain, jota heidän mestarinsa oli tullut täyttämään, ei tuhoamaan (Matteus 5:17).

He eivät katsoneet Jeesuksen tuoneen uutta uskontoa eivätkä eristäytyneet muista juutalaisista muussa kuin siinä, mitä vastaan Jeesus oli saarnannut: kompromisseja maallisen vallan kanssa, oman edun ja maallisen rikkauden
tavoittelua, mistä Jeesus oli pappeja, fariseuksia ja lainopettajia soimannut. Nämä luonnollisesti pelkäsivät uskontonsa puhdistamisen loukkaavan etuja, joista olivat saaneet nauttia yhteisymmärryksessään
roomalaisen valloittajan kanssa. Kansa ja uskonnollisen puhtauden tavoittelijat, kuten essealaiset, taas paheksuivat moista liittoa pakanoiden kanssa ja verojen maksamista Rooman keisarille, mikä soti heidän tiukan
monoteistista uskonkäsitystään vastaan. Alkukristittyjen yhteisöön – joka tunnettiin vielä nimellä nasarealaiset Jeesuksen kotikaupungin mukaan (sanan alkujuurena on “vartioida” ja “säilyttää”) – kohdistui siis epäluuloa sekä
maallistuneen juutalaisen yläluokan että roomalaisten taholta. Juopa nasarealaisten ja juutalaisten välillä syveni, kun edelliset jättivät Jerusalemin “Pyhän kaupungin” sen piirityksen aikana v. 70.

Nasarealaiset eivät pohtineet kysymystä Jeesuksen alkuperästä, vaan hyväksyivät tämän Jumalan siunaamana profeettana. Aristideen, erään ensimmäisistä apologisteista, mukaan heidän palvontansa oli jopa tiukemman
monoteistista kuin juutalaisten. Tähän yhteisöön saapui yllättäen Tarsoksen Paavali, Saulin nimellä
kuuluisuutta saavuttanut oppinut juutalainen, kristittyjen vainoaja. Vaikka hän ei koskaan ollut tavannut Jeesusta eikä tuntenut tämän oppilaita, hän väitti tietävänsä Jeesuksesta näitä enemmän sen näyn (tai kohtauksen)
perusteella, jonka oli saanut Damaskoksen tiellä. Heti kaupunkiin saavuttuaan hän alkoi “saarnata Jeesusta synagogissa julistaen, että hän on Jumalan poika” (Apostolien teot, 9:20). Hän ei halunnut oppia Jeesuksen
opetuslapsilta, vaan itse opettaa heitä. Nämä suhtautuivat häneen pelolla ja epäluulolla ja paheksuivat hänen sanojaan ”Jumalan pojasta”. Paavali lähtikin Damaskoksesta, mutta sen sijaan, että olisi hakeutunut Jeesuksen
opetuslasten seuraan, hän vetäytyi kolmeksi vuodeksi erämaahan, missä kaiketi kehkeytyi hänen oma versionsa siitä, mitä Jeesus oli opettanut. Albert Schweitzer toteaakin: “Paavali ei koskaan vedonnut Mestarin sanontoihin ja määräyksiin.”

Vaikka Jeesus – rauha hänelle – oli koko elämänsä noudattanut Mooseksen lakia, Paavali hylkäsi lain kirouksena, joka suistaa ihmiset syntiin. Näin hän erotti historiallisen Jeesuksen omasta kuvitteellisesta Kristuksestaan.
Tätä hän selittää Roomalaiskirjeessään (7:1-4) seuraavasti:

“Vai ettekö tiedä, veljet – minä puhun lain tunteville – että laki vallitsee ihmistä, niin kauan kuin hän elää? Niinpä laki sitoo naidun vaimon hänen elossa olevaan mieheensä, mutta jos mies kuolee, on vaimo irti tästä miehen
laista. Sen tähden hän saa avionrikkojan nimen, jos miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle; mutta jos mies kuolee, on hän vapaa siitä laista, niin ettei hän ole avionrikkoja, jos menee toiselle miehelle. Niin, veljeni,
teidätkin on kuoletettu laista Kristuksen ruumiin kautta, tullaksemme toisen omiksi, hänen, joka on kuolleista herätetty, että me kantaisimme hedelmää Jumalalle. Sillä kun olimme lihan vallassa, niin synnin himot, jotka laki
herättää, vaikuttivat meidän jäsenissämme, niin että me kannoimme hedelmää kuolemalle, mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois siitä, mikä meidät piti vankeina, niin että me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa
emmekä kirjaimen vanhassa.”

Tämän mukaan kaikki ne, jotka seurasivat Jeesuksen opetusta ja esimerkkiä, kulkivat harhaan. Paavali loi uuden opin sovituskuolemasta – opin, jota Jeesus ei koskaan ollut opettanut. Sen mukaan usko Kristukseen vapauttaisi
ihmisen lain alaisuudesta siten, ettei tämän elintavoilla enää ollut niin suurta merkitystä, vaan usko “ylösnousseeseen” Kristukseen pelastaisi hänet synneistä huolimatta. Paavalin ideoilla oli mullistavia vaikutuksia: niistä syntyi uskonto, joka pakanoiden oli helppoa ja houkuttelevaa omaksua. Ne myös valmistivat tietä myöhemmille muutoksille, vaativat kirjoitusten uudelleen tulkitsemista ja osittain myös uudelleenkirjoittamista, ja ennen kaikkea muuttivat kuvan Jeesuksesta niin, ettei tämä enää ollut ihminen, vaan käsite, josta tuli Jumala. Ihmisenkaltainen jumaluus oli tuttua roomalaisille: heidän kreikkalaisilta perityssä jumalkuvastossaan oli aina
tilaa uusille, hyödyllisille hahmoille. (Kuvaavaa on, että apostoleita Paavalia ja Barnabastakin Lykaoniassa luultiin Jupiteriksi (=kreikk.Zeus) ja Merkuriukseksi (=kreikk.Hermes), kuten Apostolien tekojen 14. luvussa
kerrotaan!)

Erämaasta Paavali meni apostolien luo Jerusalemiin. Nämä eivät tahtoneet hyväksyä häntä outoine ajatuksineen, jotka eivät käyneet yksiin Jeesuksen opetusten kanssa. He epäilivät hänen kääntymyksensä vilpittömyyttä ja
pitivät hänen ilmestyksiään epäaitoina. Barnabas otti kuitenkin hänet suojelukseensa, mahdollisesti siitä syystä, että tunsi hänet Gamalielin oppilaaksi ja toivoi hänen uuden uskonsa kiihkeydestä olevan hyötyä saarnaamisessa. Barnabas valittiin tuolloin alkuseurakunnan lähettilääksi Antiokiaan, joka oli kasvanut Rooman valtakunnan kolmanneksi suurimmaksi metropoliksi, ja saavutti siellä suurta menestystä. Sieltä hän halusi jatkaa lähetystyötään Paavali kumppaninaan. Pietari vastusti Paavalin mukaanottamista, koska katsoi Jeesuksen sanoman kuuluvan vain juutalaisille, mutta Paavali halusi saarnata pakanoille; Pietari ei sallinut Mestarin opetusten mukauttamista ajan ja paikan vaatimuksiin, kun Paavali taas oli valmis lievennyksiin – ja väitti jopa omaavansa henkilökohtaista tietoa
suoraan Kristukselta (Galatalaiskirje 1:10-12). Barnabas taas halusi pitäytyä Jeesuksen opissa, muttei halunnut rajata pakanoita sen ulkopuolelle, vaan julistaa sanomaa kaikille kiinnostuneille.

Matkoilla saadut kokemukset osoittivat Paavalin näkemysten löytävän voimakasta vastakaikua pakanoiden keskuudessa. Monet uskoivat vielä kreikkalais-roomalaisen pantheonin jumalten kirjoon, joka seurusteli vapaasti ihmisten kanssa. Heille Paavalin kertomus Jeesuksesta kuulosti uskottavalta. Siinä oli yhteisiä piirteitä myös Mithran kultin kanssa (tähän kuului kasteen tapainen puhdistautuminen, taakan kantaminen muistoksi
Mithran, alkuaan iranilaisen valonjumalan surmaaman alkuhärän taakasta, härän teurastaminen ja sen pelastavan veren vuodattaminen sekä yhteinen ateria, jolla varmistettiin iankaikkinen elämä; eräässä Mithran pyhäkössä
oli teksti: “Sinä pelastit meidät vuodattamasi iankaikkisen veren kautta.” Mithran kultissa on niin paljon kristinuskoon lainattua aineistoa, että siitä on vaiettu lähes tyystin.) Jeesuksen elämäntavan ja juutalaisen lain opettaminen olisi ollut vaativaa ja aikaavievää; pakanat eivät halunneet alistua ankarille ruokamääräyksille
ja miesten ympärileikkaukselle. Paavali halusi luopua näistä kokonaan, Barnabas kaiketi katsoi, että tärkeintä oli ensin opettaa uskon perusteet, ja vaativampiin kohtiin voitaisiin palata myöhemmin. Juutalaisten kuva
pakanoiden keskuudessa ei myöskään ollut hyvä; uudelle opille oli eduksi esittäytyä siitä erillisenä. Rooman kansalaisena ja Roomassa asuneena Paavali ymmärsi pakanoiden uskonnolliset tunteet hyvin ja oli halukas
myönnytyksiin, koska koki tehtävän muuten mahdottomaksi. Tämä johti sovittamattomaan ristiriitaan Barnabaan kanssa, joka ei sallinut lakia muutettavan, ja heidän tiensä erosivat. Kreikkaa puhuva Paavali kieltäytyi
yhtäkkiä hyväksymästä kielitaidottoman Barnabaan tulkkina toiminutta Johannes Markusta heidän matkaseurakseen, mistä johtuen nämä kaksi palasivat kotiinsa Kyprokselle.

Valtakunnan kieltä kreikkaa taitava Paavali pääsi näin Barnabaan ja Johannes Markuksen valvovan korvan alta ja saattoi vapaammin opettaa henkilökohtaista näkemystään. Hän ei enää tarvinnut Barnabaan arvovaltaista suojelua
alkukristittyjen joukossa, sillä oli vakiinnuttanut asemansa “pakanain apostolina”. Koska Apostolien teot on Paavalin lääkärin Luukkaan kirjoittama, sen merkinnät Barnabaasta päättyvät tähän. Paavali sen sijaan löysi uuden liittolaisen Pietarista, entisestä vastustajastaan. Tämä oli luultavasti kokenut roomalaisten vainojen alla samankaltaisia kauhunhetkiä kuin “kukon laulaessa”(ks.Luukkaan evankeliumi, 22:60-61) ja huomannut
myönnytysten välttämättömyyden. Kristittyjen oli löydettävä laajempaa hyväksyntää Rooman valtakunnassa ja vältettävä loukkaamasta sen lakeja. Pietari osoittaa alistuvaisuutta maalliselle vallalle mm. Ensimmäisessä
kirjeessään (3:13-18). Koska Jeesuksen henkilökohtaiset opetuslapset olivat hajallaan ja monet jo kokeneet marttyyrikuoleman, Paavali saattoi entistä vapaammin saarnata oppiaan Kristuksesta kenenkään tulematta sanomaan, ettei Jeesus ollut koskaan puhunut moista. Schonfield kirjoittaa: “Paavalin harhaoppi tuli kristillisen puhdasoppisuuden perustaksi ja oikea kirkko julistettiin harhaoppiseksi” (lainaus J. Lehmanilta). Heinz Zahrnt kutsuu Paavalia “Jeesuksen evankeliumin turmelijaksi” ja Werde “kristinuskon toiseksi perustajaksi”(emt.). Näin Barnabaasta – muiden opetuslasten ohella – tuli harhaoppinen ja hänen evankeliumistaan ongelmallinen.

Uuden uskonnon painopiste siirtyi vähitellen Palestiinasta Roomaan ja sen kieleksi tuli kreikka. Kreikan kieli rajoitti ja vääristi Jeesuksen opetuksia: edes Jeesuksen oppilas ei olisi pystynyt toisella kielellä ilmaisemaan hänen ajatuksiaan täydellisesti, mikä on tietenkin kaikkien käännösten ongelma. Kun hepreankieliset evankeliumit myöhemmin käännettiin kreikaksi ja alkuperäiset hävitettiin, tapahtuneet opilliset muutokset tulivat sinetöidyiksi. Kreikkalainen filosofia vaikutti uuden uskonnon kysymyksenasetteluihin ja metafyysisiin pohdintoihin.

Jeesuksen seuraajat sen sijaan hakeutuivat vuorille ja autiomaihin kuten essealaiset ennen heitä ja levittäytyivät kohti etelää ja Pohjois-Afrikkaa. Pyhimysten ympärille muodostui pieniä toisistaan riippumattomia ryhmiä.
Heidän järjestäytymättömyytensä oli etu vainojen kohdatessa. He siirsivät tietämystään etupäässä suullisesti ja Jeesuksen elämäntapaa jäljitellen. Historia tuntee useita unitaristisia, yhteen Jumalaan uskovia ryhmittymiä.
Keisari Julianuksen valtaanastuessa v. 361 kristittyjen keskinäinen erimielisyys oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että hän totesi: “Villipedotkaan eivät ole yhtä vihamielisiä kuin kristityt toisiaan kohtaan.” Uskonnollisen ja poliittisen valtataistelun pyörteissä ei aina kaihdettu pyhien kirjoitusten sormeilua tai suoranaista väärentämistäkään. Alkukirkon historian merkittävä tuntija John Toland lainaa varhaisen unitaristisen marttyyrin Iranauksen sanoja: “Yksinkertaisia ja Tosien Kirjoitusten suhteen oppimattomia hämmästyttääkseen he tyrkyttävät heille sanoinkuvaamatonta itse laatimiensa apokryfisten ja hämäräperäisten kirjoitusten paljoutta.”

Toland jatkaa:

“Tiedämme jo, missä määrin petkutus ja herkkäuskoisuus kulkivat käsi kädessä kristillisen kirkon alkuaikoina, ensimmäisen ollessa yhtä halukas väärentämään kuin jälkimmäisen vastaanottamaan kirjoja.. Tämä vahinko kasvoi
yhä suuremmaksi, kun munkit olivat kaikkien kirjoitusten, hyvien ja huonojen, ainoita jäljentäjiä ja hallussapitäjiä; lisäksi ajan myötä kävi lähes kokonaan mahdottomaksi erottaa historiaa tarusta ja totuutta ja valheesta, mitä kristinuskon alkuun ja alkuperäisiin todistuskappaleisiin tulee.. Kuinka apostolien välittömät seuraajat saattoivat niin karkealla tavalla sekoittaa mestariensa alkuperäisen opetuksen sellaiseen, mitä on valheellisesti laitettu heidän suuhunsa? Taikka jos hekin jo niin varhaisessa vaiheessa olivat niin asioista tietämättömiä, kuinka heitä seuranneet olisivat voineet olla tietävämpiä? Ja ottaessamme huomioon Isien usein asettaneen apokryfiset kirjat samalle linjalle kanonisten kirjojen kanssa ja siteeranneen niitä samanarvoisina, ja toisinaan taas hylänneen
sellaisia, joita me pidämme jumalallisina.. Esitän vielä kaksi kysymystä:
Miksei kaikkia Clement Alexandrialaisen, Origeneen, Tertullianuksen ja muiden sellaisten kirjoittajien siteeraamia teoksia voitaisi pitää yhtä autenttisina? Entä millaista arvoa tulisi antaa sellaisten keskenään riitelevien kirkkoisien todistuksille, jotka kaiken lisäksi olivat itse epäjohdonmukaisia suhteessaan samoihin seikkoihin?”

Lopuksi Toland kysyy: “Koska nasarealaiset tai ebioniitit ovat kaikkien kirkkohistorioitsijoitten mukaan olleet ensimmäisiä kristittyjä tai niitä, jotka juutalaisten joukossa uskoivat Kristukseen, juutalaisten, joiden
keskuudessa hän eli ja kuoli, ja olivat hänen tekojensa todistajia ja joiden keskuudesta olivat kaikki hänen apostolinsa – tämän kaiken huomioonottaen, kuinka he ensimmäisinä kaikista olisivat saattaneet muodostaa vääriä
käsityksiä Jeesuksen opetuksista ja suunnitelmista? Ja millä tavalla pakanat, jotka alkoivat uskoa häneen hänen kuolemansa jälkeen sellaisten henkilöiden opettamina, jotka eivät koskaan olleet tunteneet Jeesusta,
voisivat omata todenperäisempiä käsityksiä näistä asioista, tai mistä muualta he olisivat voineet saada tietonsa kuin uskovilta juutalaisilta?”

Keisari Konstantinus, joka vuonna 325 kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen, oli nähnyt kristinuskossa mahdollisuuden valtansa vahvistamiseen ja valtakunnan yhtenäistämiseen tuon vallan alle.

Hän oli alkanut suosia kristinuskoa elämänsä vaikeimmassa vaiheessa, kahden poliittisen murhan ja niitä seuranneen epäsuosion jälkeen, Bysanttiin paettuaan – siellä Paavalia kannattavat kristityt lupasivat hänelle
synninpäästön, jos hän tekisi katumusta heidän kirkossaan. Kirkkojen verkostosta oli Konstantinukselle apua hänen käymissään sodissa. Keisari ei itse kääntynyt kristinuskoon, koska valtaosa hänen alamaisistaan oli vielä
pakanoita, mutta rohkaisi kristittyjä avaamaan kirkon Roomassa. Hänen osoittamansa suosio teki kristinuskon ensin salonkikelpoiseksi ja sen jälkeen suositeltavaksi. Viimein siitä tuli valtakunnanuskonto ja kansanliike. Tällöin eri ryhmittymien väliset ristiriidat muodostivat jo suuremman luokan ongelman, johon keisarin oli puututtava. Lukuisat kiistelevät kirkot oli saatava sovintoon, ja oppi oli sovittava sellaiseksi, että Rooman kansalaiset voisivat sen hyväksyä.

Aiempina vuosisatoina kristinuskon julkisuuskuva oli ollut pelottava ja salaperäinen, maailmaa vihaava, valtiota vastaan kapinoiva. Apostolinen kirkko piti kiinni siitä, että ankarana pidetyn juutalaisen lain noudattaminen oli Jeesuksen seuraamisen välttämätön edellytys. Tällöin miesten ympärileikkaus ja ankarat ruokasäädökset muodostivat monille liian korkean kynnyksen uuteen uskoon kääntymiselle. Keisari näki, että Paavalin näkemysten ympärille muodostunut kirkko sen sijaan käännytti menestyksekkäästi, koska opetti Kristuksen sovituskuoleman kaikenkattavaa anteeksiantoa ja suhtautui Mooseksen lakiin vihamielisesti. Yhteiskunnallisista syistä kääntyvät roomalaiset valitsivat mieluiten Paavalin kirkon. Ei olekaan sattumaa, että sen edustama suuntaus voitti Nikeassa.

Tuon kirkolliskokouksen aikaan liikkeellä olevista sadoista (joidenkin lähteiden mukaan jopa tuhansista) erilaisista evankeliumeista valittiin halutun oppisuunnan kannalta sopivimmat Uuden Testamentin kaanoniin, josta noina vuosisatoina kiisteltiin paljon, ja kaikki loput määrättiin tuhottaviksi. Monien muiden ohella myös laajassa suosiossa olleen Barnabaan evankeliumin hallussapitäminen kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Näin hävitettiin kylmäverisesti lähes kaikki tieto historiallisesta Jeesuksesta. Jäljelle jäi Kristus, ei-historiallinen, ylösnoussut jumalolento, jonka asema muistutti Rooman keisarien perinteistä arvonimeä auringonjumala Apollon ilmentymänä maan päällä. Tuon suositun auringonjumalan syntymäpäivästä, pakanallisesta talvipäivän seisauksen juhlasta tehtiinkin Kristuksen syntymäpäivä, auringon päivästä (Sun-day) kristittyjen lepopäivä ja valon rististä heidän symbolinsa. Roomalaisten ei juuri tarvinnut muuttaa katsomuksiaan. Välimeren alueella suosittujen uskontojen kolminaisuuksille, kuten Isiksen, Osiriksen ja Horuksen jumalperheelle annettiin vain uudet nimet ja kasvot. Jeesuksesta tuli maailman pelastava Poika, manalaan laskeutuja ja hyvä paimen Orfeuksen paikalle, ikuisen elämän varmistava uhri Mithran kultin tapaan. Kun keisarit Roomassa vaihtuivat, vanhoihin patsaisiin oli tapana vain vaihtaa uusi pää: samalla tavalla kristinusko mukautui valtapoliittisiin vaatimuksiin pakanain uskonnoksi laajentuessaan.

Samassa kirkolliskokouksessa hyväksyttiin siis oppi pyhästä kolminaisuudesta. Pyhä Henki asetettiin jumaluuden kolmanneksi osapuoleksi, vaikka perusteita tälle ei kyetty löytämään Raamatusta. Paavalin kirkko esitti, että Poika on “Jumalasta”, mihin Areioksen kannattajat vastasivat Raamatun mukaan “kaiken olevan Jumalasta”. Paavalin kirkko vastasi “Jeesuksen olevan Isän ikuinen kuva ja Tosi Jumala”, mihin Areioksen kannattajat vastasivat Raamatun sanoin kaikkien ihmisten olevan Jumalan kuva ja kunnia, ja niin edelleen. Edes allekirjoittaneista piispoista ja pyhimyksistä kaikki eivät ymmärtäneet Nikeassa käytyä keskustelua (sillä valtaosa heistä oli oppimattomia miehiä; eräs heistä totesi ratkaisuaan puolustellen: “Vähäsen mustetta ei pahenna sieluani”). Kyse oli
poliittisesta kompromissista paikalle kokoontuneitten sanavalmiiden ja pilkallisten kreikkalaisten filosofien ja kaikessa loistossaan läsnäolevan pakanakeisarin kanssa, jonka pelättiin eväävän suosionsa kristityiltä, mikäli nämä eivät pääsisi yhteisymmärrykseen. Nikean kokous tuomitsi harhaoppisiksi unitaristiset, Jumalan ykseyttä
puolustavat näkemykset ja aloitti ankaran vainon niitä kohtaan, jotka kiistivät kolminaisuusopin. Keisarin sisar Konstantina pysyi monoteismia ja Jeesuksen ihmisyyttä kannattavan Areioksen (250-336) oppilaana. Myöhemmin
myös Konstantinus antoi areiolaisen piispan kastaa itsensä kristinuskoon ja monoteismi kohosi valtakunnanuskonnoksi. Sen asema vahvistettiin Antiokian kirkolliskokouksessa v. 341 ja vielä uudelleen v. 351. Myöhemmin kirkon kanta jälleen muuttui.

Barnabaan evankeliumista enempää kuin muistakaan evankeliumeista ei voi löytää todisteita “kolmiyhteiselle Jumalalle”. Lukuisat varhaiset kirkkoisät kuten Iranaeus (130-200), Tertullianus (160-220), Origenes (185-254),
Diodorus, Lucianus (k. 312) ja Areios puolustivat Jumalan ykseyttä ja Jeesuksen inhimillisyyttä ja vastustivat Poika-sanan käyttämistä tämän yhteydessä. He korostivat historiallisen Jeesuksen elämäntavan ja opetuksen seuraamisen tärkeyttä ja lukivat hänen sanojaan kirjaimellisesti, eivät allegorisesti, kuten Paavalin seuraajat.

Mm.Iranaeus kritisoi Paavalia pakanallisten vaikutteiden ja Platonin filosofian sekoittamisesta kristinuskoon ja siteerasi kirjoituksissaan laajasti Barnabaan evankeliumia. Hänen kirjoitustensa ansiosta eräs munkki nimeltä Isä Marino kiinnostui tästä evankeliumista. Myöhemmin tämä vieraili ystävänsä paavi Sextuksen (1589-1590) yksityiskirjastossa. Isä Marino ja paavi aterioivat yhdessä, minkä jälkeen paavi nukahti ja hänen ystävänsä
alkoi katsella ympärilleen salaisessa kirjastossa. Hän löysi italiankielisen käännöksen Barnabaan evankeliumista. Hänen hihassaan tuo kirja poistui Vatikaanista ja kulki sen jälkeen monien käsien kautta Amsterdamiin, “jonkun
kuuluisan ja vaikutusvaltaisen henkilön” haltuun, jonka “kuultiin suuresti arvostavan tätä teosta”. Hänen kuoltuaan kirja joutui J.E. Cramerin, Preussin kuninkaan neuvonantajan haltuun. Tämä lahjoitti sen vuonna 1713
Savoijin prinssi Eugenelle, joka tunnettiin kirjojen ystävänä ja keräilijänä. Vuonna 1738 käsikirjoitus liitettiin prinssin koko kirjakokoelman kanssa Wienin Hovikirjastoon, missä se on vieläkin.

Alkukirkon tuntija John Toland tunsi tämän käsikirjoituksen ja mainitsee siitä kuolemansa jälkeen 1747 julkaistussa sekalaisten kirjoitusten kokoelmassa: “Se on tarkalleen muiden raamatunkirjoitusten tyyliä. Jeesuksen
tarina on monissa yhteyksissä kerrottu kovin eri tavalla kuin ilmoitetuissa evankeliumeissa, mutta täydellisemmin ..(–) Joku saattaisi suosia sitä; sillä kaikki asiat tunnetaan parhaiten heti niiden tapahduttua, ja kaikki
vähenee, mitä kauemmas alkuperäisestä liikutaan.” Tolandin Barnabaan evankeliumin italiankieliselle käsikirjoitukselle suoma huomio pelasti sen tuhotuksi joutumiselta. Evankeliumin espanjankielinen käännös, joka
lahjoitettiin erään collegen kirjastoon Englantiin noihin samoihin aikoihin, katosi salaperäisesti. Barnabaan evankeliumi mainitaan Coteleriuksen Ranskan kuninkaan kirjastosta laatimassa kirjaluettelossa vuodelta 1789 sekä
oxfordilaisen Bodleian-kirjaston Baroccian-kokoelman 206. käsikirjoituksessa. Se mainitaan myös monissa kiellettyjen kirjojen luetteloissa: paavi Damasus (304-384) julisti sen lukemisen kielletyksi,
niin myös lännen kirkkojen kokous vuonna 382, sekä paavit Innocentius v.465 ja Hormisdas (514-523). Kaikki päätökset on kirjattu B. de Montfauconin (1655-1741) laatimaan kreikkalaisten käsikirjoitusten luetteloon kansleri
Sequierin kirjastossa.

Barnabaan evankeliumi esiintyy myös Nikeforuksen “Stikometriassa” sekä “60 kirjan” luettelossa seuraavasti:

Sarjanumero 17. Apostolien matkat ja opetukset.
Sarjanumero 18. Barnabaan kirje.
Sarjanumero 24. Barnabaan evankeliumi.

Tämä kuuluisa lista tunnettiin myös “Luettelona”, jonka teoksia kristittyjä varoitettiin lukemasta ikuisen rangaistuksen uhalla. Paavi Damasuksen tiedetään kuitenkin tallettaneen kopion Barnabaan
evankeliumista omaan yksityiseen kirjastoonsa v. 383.

Kirkkoisä Iranaeuksen kirjoitukset todistavat Barnabaan evankeliumin olleen hyvin tunnettu ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla Jeesuksen syntymän jälkeen. Alexandrian kirkot hyväksyivät sen kanoniseksi evankeliumiksi
vuoteen 325 saakka. Clement Alexandrialainen viittaa “apostoli Barnabakseen” usein kirjoituksissaan.

Vuonna 478 löydettiin Barnabaan hauta. Hänen rinnaltaan löydettiin omakätinen versio hänen evankeliumistaan. (Acta Sanctorum, Boland Junii, Tome II, sivut 422-450; julkaistu Antwerpenissä 1698.) Katolinen kirkko on
julistanut Barnabaan haudasta löytyneen kirjan olleen Matteuksen evankeliumi, mutta teosta ei ole asetettu nähtäväksi. Vatikaanin neljäkymmentä kilometriä pitkät kirjarivistöt vaikenevat edelleen.

Kaniikki Lonsdale Ragg ja hänen vaimonsa Laura käänsivät englannin kielelle Wienin Hovikirjastossa sijaitsevan italiankielisen käsikirjoituksen ja Oxfordin yliopisto painoi ja julkaisi sen vuonna 1907. Koko englanninkielinen painos katosi markkinoilta äkillisesti ja salaperäisesti. Vain kahden kopion tiedetään säilyneen, toisen British Museumissa ja toisen Kongressin kirjastossa Washingtonissa. Englanninkielinen laitos on painettu
uudelleen Kongressin kirjastosta hankitun mikrofilmin avulla Pakistanissa.

Kirkon auktoriteettiin ei siis aina voi luottaa. On luonnollista olettaa sen puolustavan omaa arvovaltaansa ja uskottavuuttaan ja sen työntekijöiden varjelevan ammattejaan. Ihmisillä on psykologinen taipumus hakea vahvistusta sille, mihin jo uskovat, sekä torjua tieto, joka horjuttaa heidän maailmankuvaansa ja asioita, joita he pitävät hyvinä. Mutta kuten Jeesus Barnabaan evankeliumissa sanoo, valhetta ei saa opettaa eikä suojella
millään verukkeella.

Jokaisen velvollisuus on myös tietää, miksi uskoo, niinkuin uskoo. Tänä informaatiotulvan aikakautena monet laskevat turhautuneina arvostelukykynsä aseen ja toteavat, että totuuksia on liian monia ja kaikilla omat
kannattajansa. Miten ihminen siis voisi valita jonkin “ainoan oikean”; onhan valistuneempaa surffata suvaitsevaisesti ja käyttää kaikesta sitä, mikä kulloinkin tuntuu sopivimmalta. Ne, jotka luopuvat totuuden etsimisestä ja tekevät “suvaitsevaisuudesta” uskontonsa, unohtavat, että jos kaikki toimisivat samoin, ei enää olisi mitään, mistä ammentaa, vaan kaikkialla vallitsisi niin nopealiikkeinen satunnaisuus, ettei siitä voisi sanoa
mitään.

Aidosti älykästä uskonnollista keskustelua ei nykyään juuri kuulla julkisuudessa. Tilanne ruokkii itseään: uskonnollisen keskustelun puute saa ihmiset uskomaan, ettei asia kiinnosta ketään eikä siksi voi olla tärkeä ja
todellinen. Politiikan statuksen romahtaminen on toinen esimerkki siitä, miten vastenmielisyys jotain luottamuksensa menettänyttä kohtaan on yhtäkkiä tullut yhteiskunnallisesti hyväksyttäväksi ja jopa trendikkääksi, vaikka yhteisten asioitten ajamatta jättämisestä kärsivätkin kaikki. Infantiili mielihyvähakuisuus käy kohtalokkaaksi, jos pääsee kategorisen imperatiivin asemaan. Länsimainen ihminen tahtoo sekä säilyttää kakun että syödä sen; hän
säilyttää ohuen yhteyden uskontoon, koska pelkää kieltää sen suoman perimmäisen turvan, ja samanaikaisesti vaatii vapautta toteuttaa sekulaaria ideologiaa, joka on täydellisessä ristiriidassa uskonnollisen ajattelun
kanssa. Sekularismi nimittäin kiistää kaiken metafyysisen olemassaolon ja kieltää uskonnollisen auktoriteetin, eli viime kädessä Jumalan hyvän ja pahan määrittelijänä ja moraalisääntöjen asettajana, sekä sen, että elämällä
olisi jokin muu tarkoitus kuin viettää muutama onnellinen hetki maan pinnalla tai avaruudessa.

Yleisistä kirjastoista voi toki löytää teologien kirjoittamia teoksia kristinuskon historiasta, Raamatun kirjoista ja apostoleista, mutta kriittinen tutkimus on yleensä voimakkaasti paitsiossa, ja monet oppineetkin
teologit hyökkäävät sitä vastaan loogisesti kestämättömin argumentein. Suomalaisilla – eikä vain heillä – on usein valitettavan naiiveja käsityksiä uskontonsa perusteista, sen kirjoitusten luonteesta ja alkuperästä ja itse
opin muotoutumisesta. Auktoriteettiusko, älyllinen laiskuus ja välinpitämättömyys, lohdun ja terapian tarve ja materialistinen omahyväisyys viimeistelevät monien uskonnollisen identiteetin. Jumala ja Jeesus kelpaavat
työvoiman uusintajina kapitalismin palvelukseen. Tilanne on nähdäkseni totuudesta eksyneen oppirakennelman väistämätön väsyminen omaan sisällöttömyyteensä, sanomansa ristiriitaisuuteen ja puutteellisuuteen: se
ei pysty kilpailemaan sekuläärin ajattelutavan kanssa vaan antaa myöten, kunnes ei enää kannattele ketään. Jeesus muistuttaa, että uskonnollista ei voi yhdistää maalliseen, “ei palvella kahta herraa”. Tämä ei merkitse
ajattelutavan kapeutta ja ahdasmielisyyttä, vaan vilpittömyyttä ja johdonmukaisuutta. Ymmärtäminen on eri asia kuin minkä tahansa kevytmielinen hyväksyminen, ja suvaitsevaisuus toisen ihmisoikeuksien kunnioittamista
pikemmin kuin siitä tinkimistä, mihin itse uskoo.

En tahdo salata omaa uskoani, joka on islam. Päädyin siihen pitkällisen tutkimustyön seurauksena, vakuututtuani islamin tien olevan oikea. Islam ei tee käännytystyötä tunteisiin vetoamalla eikä houkuttelevin lupauksin; se ei
kerää ihmisten rahoja eikä järjestäydy instituutioiksi. Muslimit haluavat kertoa islamista tietoa jakamalla. Barnabaan evankeliumin suomentaminen on minun tapani kertoa; sen maailmankuva on nimittäin yhdenpitävä islamin opetusten kanssa. Islaminkin mukaan Jeesus oli Jumalan Israelin kansalle lähettämä kunnioitettu profeetta, joka saarnasi kaikkien profeettojen sanomaa yhden ja ainoan Jumalan tahdosta. Totuudesta kiinnostuneen ei
pitäisi jättää sitä lukematta.

Käännöstyössä olen pyrkinyt sanatarkkuuteen, mutta jättänyt pois muutamia usein toistuvia ja- ja sitten- ilmaisuja. Englanninkielisessä tekstissä Jumala kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, mitä käytäntöä en halunnut
noudattaa. Valitettavasti en itse ole pystynyt tarkistamaan alla esittämiäni, melko vanhoja, mutta tuskin vähäisiä lähteitä johdantooni. Ne ovat peräisin Muhammad Ata ur-Rahimin teoksesta “Jesus, A Prophet of Islam”,
jota olen käyttänyt tämän luvun pääasiallisena lähteenä. Jään kiinnostuneena odottamaan teologien oppineita kannanottoja. On toki mahdollista, ettei Barnabaan evankeliumista ole jäljellä juuri mitään todistusaineistoa; tämä
osoittaisi vain tosiksi Jeesuksen sanat siitä, miten maailma aina vainoaa todellisia profeettoja ja vääristelee heidän sanomansa. Tutkikaamme hänen opetuksiaan sydämissämme ja ottakaamme senkin todistus huomioon.
Suomentaja

Lähteet

Ata ur-Rahim, Muhammad, Jesus, a Prophet of Islam. Begum Aisha Bawany Waqf,
Karachi, Pakistan.

Allen, P.S., Erasmi Epistolai, 1334 ed.,V
Carmichael, Joel, The Death of Jesus, 1962.
Firth, J.B., Constantine the Great, 1890.
Frend, W.H.C., The Donatist Church.
Goodspeed, E. J., The Apostolic Fathers
Gwatkin, Prof., Arius.
Harnack, Adolf, Outline of the History of Dogma, 1900.
Harnack, Adolf, What is Christianity? 1901.